Nomad Centuryn ensimmäisten kahden luvun lukeminen sai mut kyllä aivan tiloihin! Lukiessani sitä kirjaa ja sen lisäksi uutisia USA:sta, Gazasta, Ukrainasta ja muualta maailmasta musta tuntuu ihan siltä, että tilanne ilmastonmuutosta vastaan taistelun suhteen on toivoton. Että maailman hallitukset ei ota ilmaston tilaa vakavasti, oikea tahtotila tehdä ilmastotoimia puuttuu, että käytetään energiaa ihan muista, triviaaleista asioista väittelemiseen.
Miten tässä pitäisi pysyä toiveikkaana, olisi helppo kysyä, ja sitä oon viime päivinä miettinytkin. Mitä on toivo? Tarvitseeko siihen olla perusteita? Vai onko niin, että toivominen on tietoinen teko joka täytyy tehdä, jos aikoo jotain saavuttaa? Kun oon antanut itseni ajatella oikeasti maapallon vakavaa tilaa, optimismi ja toiveikkuuden säilyttäminen on alkanut tuntua radikaalilta tässä maailmantilanteessa. Mutta mikä sen vaihtoehto olisi? En voi myöskään voi luovuttaa, lakata välittämästä tai vaipua pysyvästi synkkyyteen.
Näin joskus jossain tämmöisen lainauksen: "When things seem dark, look around you. You might be the light." Seuraava lainaus puolestaan on lukenut post it-lapulla mun peilissä ja mun huoneen seinällä jo melkein vuoden, ja katson sitä joka päivä: "Hope is being able to see that there is light. Despite all the darkness." -Desmond Tutu
Ehkä juuri silloin, kun tuntuu että tilanne on niin hirveä että sen ajattelu ahdistaa, ehkä juuri silloin toivolla on suurin merkitys. Vaikka se tuntuisi kuinka radikaalilta ja joukkoonkuulumattomalta tunteelta, niin ehkä juuri silloin pitää uskaltaa toivoa. Mä nimittäin uskon, että toivollakin on dominoefekti. Vaikkei sitä heti näkisi.
Mun omassa elämässä oon viime vuosina käynyt läpi yhden henkilökohtaisen taistelun, jossa toivo meinasi mennä monta kertaa. Kamppailin kaksi vuotta kroonisen kivun kanssa, ja se teki mun elämästä kohtalaisen helvettiä. Mä menetin ilon ja helppouden lähes kaikesta mistä mun arki koostui: opiskelusta, vapaaehtoishommista, liikunnasta, pienet kotiaskareista, kirjoittamisesta ja lukemisestakin. Jossain vaiheessa mun työstäkin. Pelkäsin, että menetän myös mun sisällä olevan core-minän, sen joka palavasti haluaa tehdä kaikkia noita asioita ja saada hyviä juttuja aikaan. Möyrin yksinäisessä pimeydessä ja mietin, että mitä jos tästä ei nousta. Palasin kuitenkin aina ajatukseen, että kyllä mä uskallan vielä toivoa, että paranen tästä. Se oli usein ainoa asia mikä sai mut rauhoittumaan ja piti mua pinnalla. Tunsin olevani häkissä ja olin siitä vihainen koko ajan, ja ainoa asia mikä sai mut tuntemaan itseni omaksi itsekseni, oli toivo siitä, että tulevaisuudessa mä olen vapaa ja saan mun elämän takaisin.
Ja lopulta niin kävi, että mä paranin. Monen mutkan jälkeen sain vihdoin sellaista apua joka oikeesti toimi. Sen avun avulla aloin vihdoin ymmärtää, mistä mun krooninen kipu tulee ja kuinka mun pitäisi käsitellä sitä, ja sitten se alkoi laantua. Ihme, johon mä välillä jaksoin uskoa ja välillä en, joka koko ajan tuntui niin kaukaiselta että sitä hädin tuskin näki, tapahtui.
Tää kokemus on vähintäänkin opettanut mulle siitä, kuinka tärkeää toivo on. Välillä se on ainoa asia, jonka takia jaksaa, ja se on paljon enemmän kuin ei mitään. Paljon paljon enemmän kuin ettei olisi mitään.
Musta tuntuu, että myös ihmiskunnan tulevaisuutta värittävissä globaaleissa haasteissa ainoa vaihtoehto on valita radikaali toivo. Ehkä se on mun paras mahdollinen vastaus kysymykseen, että mitä tässä pitäisi tehdä. Pysyä pehmeänä, uskoa hyvään, siihen ihan pieneenkin määrään hyvää. Huomata kaikki ympärillä oleva hyvä. Siellä se kuitenkin on. Kaiken sen pahan ohella. Ja se on paljon enemmän kuin ei mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti